Masentuneen mielialani siivittämänä olen päättänyt näin jouluntienoilla lukea Anna-Leena Härkösen teosta Loppuunkäsitelty. Kirjassaan Härkönen käsittelee sisarensa itsemurhan herättämiä ajatuksia sekä kertoo ajasta, kun sisko on juuri kuollut. Kirja on nyt puolessa välissä ja voin todeta, että pidän kirjasta. Herättää tunteita. Itkenyt olen julmetusti. Minua itkettää nykyään alati, mutta itku ei meinaa oikein kunnolla tulla, kiristelee vaan leukaperiä ilkeästi ja vihloo hampaitten välissä. Itku huojentaa hieman ja ajattelen, että parempi on itkeä toisen kuin itsensä vuoksi. Harmi vaan itkun kannalta että vietän jouluntienoon appivanhempien luona. Vetistyneiden silmien peittely on jokseenkin hankalaa ja uuvuttavaa, en tahtoisi alkaa selittelemään taipumustani, en halua pelästyttää muita, ja toisaalta entä jos liioittelen? Minun mielestäni on myös helpottavaa lukea jonkun valmista analysointia masentuneen elämästä sekä ajatuksia kuolemasta.

En koe itseäni itsetuhoiseksi. Olen ahdistunut ja sen vuoksi masentunut (psykologintestin mukaan lievä masennus). Minä en oikein tiedä mikä minua ahdistaa, mutta listalla on kymmeniä tekijöitä, jotka ahdistuksen takana voisivat olla: perhe, alhainen stressinsietokyky, geenit, koulu, paniikki-/ahdistuneisuushäiriö.. Ahdistus alkoi syyskuussa, joten ei, tämä ei ole hätiköityä tekstiä. Minua ahdistaa monet asiat. Mutta kaikista törkein ahdistusta aiheuttava asia on varmasti epätodellisuuden kokemus/ derealisaatio. Tuntuu etten ole olemassa tai muut ei ole olemassa, kukaan ei ole. Ja se pelottaa niin pirusti. Tekisi mieli mennä nukkumaan peiton alle ja sanoa että herättäkää sitten ensi kerralla kunnolla, niin että tunnen teidät kaikki ja itseni, kun olen valveilla. Ja herättäkää niin että tunnen kuten ennen, voimakkaasti ja kaikilla aisteilla. Nyt menee kauniit pakkaskelitkin ohi, kun olen niin ulapalla. Enkä siis käytä mitään lääkitystä, vielä.

Harkinnassa tosin on Duloksetiini, alias Cymbalta. Ottaakko vai eikö ottaa, arvon. Entä jos menen entistä sumeammaksi, enkä jaksa enää syödä ja käydä ulkona? Entä jos huomenna olisinkin parantunut ja nähnyt maailman kirkkain silmin entinen ilon pilke silmänkulmassa? Entä jos olen raskaana tai tulee kova vauvakuume? Entä jos joudun syömällä syömään tätä lääkettä vuositolkulla? Loppuelämän? Entä jos...? Eikö joku antaisi suoraa neuvoa. Miksi nämä mielialalääkkeet eivät voisi toimia kuten antibiootti, syödään 2 viikkoa, 2 kertaa päivässä ja olo on entisellään. Mielialalääkkeen syönnin hyödyllisyydestä kertovat asianhaarat tuntuvat aivan liian epävarmoilta verrattuna varmasti ilmeneviin epämääräisiin haittavaikutuksiin. Liian hankalaa. Jos joku tietää enemmän, niin tulkoon ulos kaapistaan ja kertokoon muillekkin!

Aivan selkeillä hullunpapereilla en lääkärin palkilta päässyt joululomille piehtaroimaan. Muutamien kouristuksin höystetyin pyörtymisien vuoksi pääsin otattamaan eeg-käyrää pään sisäisestä toiminnasta. Mitä lienee siellä liikkuvan? Melkein kysyin hoitajalta, että olisivatko ne lääkärisedät niin viisaita että näkisivät myös kippuroista mahdolliset hulluustaipumukset, jos niikseen on oleva. Olisi mahtavaa jos diagnoosi perustuisi muuhunkin kuin omiin kuvaelmiin olotilasta. Tulisi oikein testitulos pahaa oloa todistamaan. On se oikeasti hullu, eikä vaan leikisti.